Lopullinen taisto lähestyi. Tilanne oli eskaloitunut siihen pisteeseen, ettei koko käsitettävissä oleva luomakuntamme pääsisi eteenpäin, jollei valtaviin mittasuhteisiin kasvanutta ihmisten, koneiden ja jumalten välistä mittelöä ratkaistaisi. Tai näin postinkantajalle oli annettu ymmärtää. Hän oli edelleen henkisesti eksynyt, ahdistunut ja peloissaan. Pinnallisesti hän toki kuvitteli toimineensa kaikki nämä vuodet jonkinlaisen yhteisen hyvän puolesta, mutta sisintä kalvoi tunne kaiken jatkuvasta väärintekemisestä. Oli kuin jonkinlainen kasvoton ideologia vain ohjaisi kaikkea olemassaolevaa, vaikka se itsekin tietäisi olevansa väärässä. Postinkantaja tunsi itsensä sellaiseksi tylsämieliseksi öykkäriksi, joka yhtäällä ehättää aina muistuttamaan, miten tavara ei oikeastaan tuokaan onnea ja miten pitäisi kuluttaa vastuullisesti eikä nyt ainakaan ostaa liikaa joululahjoja ja kyllä minä käyn lähinnä kirppiksillä ja kirjoitan niistä nettiin, ja toisaalla hankkii itselleen jälleen yhden selfiekepin vanhan, ruman ja hajonneen tilalle. Hän tuntui ehdollistuneensa samalla tavalla tälle kaksinaismoralistiselle mielettömyydelle, jonka oireena ihmiset kyllä aivan hyvin tiesivät toimivansa vailla tolkun häivää, mutta antoivat itselleen jonkinlaisen ideologian kautta siunauksen ja vapautuksen toimia kuten toimivat. Kun tällainen, vapaan markkinatalouden hegemonian kirkkain silmin sisäistänyt ihminen veisaa ontoksi ja kivettyneeksi traditiosäiliöksi muuttuneen Herran huoneen epämukavalla puupenkillä “En etsi valtaa loistoa”, miten paljon hän itselleen valehteleekaan! Tätä on yksilöllinen aikamme; itsensä kaikesta etäännyttämistä ja olemassaolon tarkastelua vain lainausmerkkien lävitse!

Ja juuri siksi postinkantaja koki vieraantuvansa tehtävästään, ympäristöstään ja lopulta myös itsestään yhä enemmän. Kaikki hänen toimintansa tuntui ulkoistetulta ja täten turhalta kuin lukulasien ojentaminen Timo T. A. Mikkoselle. Miksi hänen piti nuoruudessaan lukea Hegeliä niin paljon? Pohjimmiltaan hän oli kuitenkin vain tavallinen ihminen tavallisine tarpeineen ja haluineen, vaikka tiesikin, että jokainen täyttymys vain kohdensi tuota nautinnonhalua johonkin muualle. Tämä evoluution näennäisen kurantti lakipiste, jonka nahkaista ja karvaista pakkopukua postinkantajakin joutui kantamaan, oli vain auttamattoman kiittämätön solukko sekä pohjattoman ahne elinten hylly! Ja mitä suurta järjettömyyttä tämä täysin keinotekoisesti konstruoitu “postinkantajan” roolikin oli? Eihän hän ollut eläessään edes jakanut postia! Koko virka oli alun perin luotu vain ja ainoastaan hänen henkilöllisyyttään suojellakseen. Univormukin - tai se mikä siitä oli jäljellä - oli pilailukaupasta vuosi sitten ostettu.

Siltikään ei operaatiota voinut kaikesta mielettömyydestään huolimatta moittia hyvällä saati pahalla tahdollakaan tylsäksi. Epäilemättä totta oli, että jokin uhka niin hänen kuin monen muunkin lajitoverin eksistenssin ylle levittäytyi, mutta kaikkein eniten postinkantajan (kutsukaamme häntä nyt joka tapauksessa tuolla nimikkeellä) psyykkettä musersi yhä kovakouraisemmin se vaikutelma, ettei oikeastaan kukaan muu ei tuntunut olevan tästä ympärillä jylläävästä ylimaallisten voimien taistosta, suoranaisesta internet-ajan Ragnarökistä, edes huolissaan. Eivät edes Erland Cyriacus tai Maj Kalma, saati kovia kokenut iskelmälaulaja, housuttomana viihtyvä urheilulegenda tahikka Gyllenbölen vihainen, kuusensa menettänyt populaatio. Hän oli näiden epäinhimillistä rauhallisuutta (joka oli tarttunut jopa kaupunkilaisiin, kun Cyriacus oli heitä ystävällismielisesti paimentanut) huokuvien sielujen keskellä pelkkä neuroottinen sätkynukke, kuin mikäkin perättömyyksistä syytetty Josef K. Tällainen, kaikkein kauneimman viisauden itsepintaisen pimittäminen oli silkkaa kiirastulta. Sielun sadistista viiltelyä taivaiden tuhansilla tikareilla, jonka ainoana tarkoituksena vaikutti olevan postinkantajan mielenrauhan ja moraalin järkyttäminen.

Robottiarmeijan likvidoimisen jälkeen Cyriacus ja Kalma olivat hyvästejään jättäessään myhäilleet rauhallisesti, nousseet maanalaiseen tulirekeensä ja hurauttaneet tiehensä. Postinkantaja jäi tuijottamaan syvää onkaloa, tuota tyhjänä kumisevaa ja kosteaa moolokkia, jonka kohtumaisen vaikutelman rikkoi vain sieltä reseptoreihin tunkeutuva kylmyys. Kadulla jouluvalot rätisivät summittaisesti kuin kiduksiaan spastisesti nykivien siikojen parvi kuivalla kalliolla hetkeä ennen kalastajan viimeistä tuomiota. Hän oli jälleen aivan yksin. Tästä joulusta puuttuivat niin seimi, siihen hämäräperäisten sattumusten seurauksena mutta ilmeisesti luonnollisen kanavan kautta luiskahtanut ja sittemmin ansioitunut puuseppä, kuin tätä tervehtimään tullut herraseura saati heitä informoinut ylimaallinen sanansaattaja.

Oikea käsivarsi vihoitteli. Postinkantaja tarttui siihen vaistomaisesti ja huomasi, ettei hänen nimensä ollut kadonnut siitä mihinkään - sikäli kun hän enää tuota nimeä edes totteli. Silti tatuointi toi turvaa. Ainakin hän pystyi identifioitumaan johonkin. Olkoonkin, että se oli yhä verestävä, humalassa sohittu kasa viivoja, josta vaivoin pystyi tulkitsemaan jotakin kirjoituksen tapaista. Postinkantaja päätti, että tuo onneton, vanhuudenpäivinä hellekelillä pehmenevän pien lailla muodottomaksi muuttuva musta kirjainkasa ja todennäköisesti vain kaulaan ripustetun albatrossin kaltaiseksi kiroukseksi muodostuva riesa tulisi tästedes olemaan hänen elämänsä kompassi ja todiste hänen voimakastahtoisuudestaan. Olkoon vaikka minkälainen kirous, hän kantaisi sitä ylpeänä. Hän oli lähes unohtanut, että tuon käsivarren päässä viisi kohmeista uloketta puristi BLACK HÖYLÄä. Ilmeisesti sitä tarvittiin vielä.

Tatuoinnin avulla postinkantaja yritti psyykata itseensä jonkinlaista tarmoa, koska hän tiesi, ettei paluuta entiseen enää ollut. Jäinen myräkkä vihmoi vasten kasvoja. Jos Steven Tyler tai Tiina Jylhä olisivat aikoinaan kaunistaneet pärstiään ilman runsasta bentsokaiinicoktailia, olisivat he saattanut tuntea samanlaista vihlontaa. Sillä erotuksella, ettei tämä sää ainakaan kohentaisi postinkantajan esteettistä habitusta - vaan oliko se kohentanut edellämainittujenkaan? Hän tarpoi mäkeä alas, poispäin Karhupuistosta. Kallio oli jätettävä taakse. Aikeen seurauksena hänen mielessään kaikui yllättäen Happoradio-yhtyen Aki Tykin ääni. Sekin eksklamoi tuosta kaupunginosasta irtaantumista. Postinkantaja oli aina inhonnut kyseistä orkesteria, mutta koki nyt suorastaan häpeällistä yhteyttä laulajaan. Tilannetta ei helpottanut se, että maisemassa näkyi edelleen useita tykkejä - taistelurobottien jäännöksiä. Onneksi ne eivät enää ampuneet antimateriaa.

Kahdeskymmeneskolmas luukku oli auennut jokseenkin vaivattomasti muotibloggaripariskunnan avustuksella. (Lienee merkityksetöntä mainita, etteivät bloggaritkaan tuntuneet olevan erityisen tolaltaan ympärillä käydystä taistelusta.) Luukusta oli paljastunut eebeenpuusta ja norsunluusta valmistettu shakkilauta sekä käsin kirjoitettu, keskiyöllä teurastetun härän verellä sinetöity haaste. Viimeisen taiston laji oli ainakin selvillä. Sen lievästä antikliimaksisuudesta huolimatta postinkantajalta pääsi spontaania helpotusta (kuten esimerkiksi rakon tyhjentymistä pitkän odotuksen jälkeen) signaloiva huokaus. Haasteen allekirjoittajana oli yksiselitteisesti “Valtakunnanjohtaja”.

Postinkantaja muisti miehen. Tuo tunnettu okkultisti ja valokuvausyrittäjä oli Naantalin kaupunkivaltion arvaamaton yksinvaltias. Vanha juoppo nilkki sekä kehnosti ansioitunut demagogi, jolta löytyi mittava Magnum-merkkisten aseiden kokoelma. Asemaansa hän oli noussut selviytymällä rivologian seitsemästä huoneesta ensimmäisenä elävänä sitten vuoden 1349, jolloin samaan urotekoon oli kyennyt Franz “Ali-Baba” Beckenbauer-Pihlström. Hän tosin joutui jättämään Maailman keisarin (tarkennettakoon, että Naantalin naapurista löytyi noina aikoina Maailma-niminen pikkuvaltio) virkansa seuraavana vuonna jouduttuaan salamurhan uhriksi. Huhupuheet kertoivat, että hän olisi selvittänyt tiensä huoneiden läpi vilpillisesti, ja että tämä olisi osaltaan vaikuttanut hänen veriseen loppuunsa.

Postinkantaja ei siltikään voinut uskoa, että tämä suurenmoinen ja kauan odotettu loppupeli - Fin de partie - käytäisiin tuota vanhaa juoppoa vastaan. Möhömahaista ja harmaantuvaa irstailijaa, joka vain sattumoisin oli keksinyt kutsua itseään Valtakunnanjohtajaksi, ja joka oli Vihdin kuninkaan kaltainen joutava perverssi sekä tyhjäntoimittaja siitäkin huolimatta, että osasi ennustaa tulevia luonnonmullistuksia sekä Sortuvan kaikkeuden viimeisen olennon oikkuja usein varsin ansiokkasti ja omasi kuulopuheiden mukaan hyvät välit Sielunviholliseen. Tai niiden väitteiden avulla oli ainakin selitettävissä, miten hänen maakellarinsa pontikkatehdas pysyi käynnissä pihamaalle pystytetyn kuparisen aikaraudan ympäri. Tehdas oli kuitenkin kiinni aina silloin, kun Jupiter matkasi halki Leijonan tähdistön.

Nyt oli taas se aika. Näin olivat marjat. Siten olivat sienet. Täten olivat tähkäpäät. Vastat olivat vasiten.

Postinkantajalle ei kuitenkaan koskaan kerrottu, että kaupungin toisella puolella kahdeskymmenesneljäs luukku oli jo auennut. Tämä sai filosofin mietteiseksi. Miksi ihminen tekeytyy taruolennoksi? Yrittääkö hän saavuttaa varjon jostain itseään suuremmasta, iki-ikäisestä, loputtomasta ja kuolemattomasta. Lahjojen ja tuhon tuojasta. Joulupukki, tuo elämän ja kuoleman inkarnaatio punaisen irvokkaassa Coca Cola -nutussa. Jakelee oikeutta oikealla ja vasemmalla kädellä ratsastaen muinaisella pedolla, jonka kasvoja koristaa hohtava nenä. Leikittelee maailmankaikkeuden sääntöjen ja lakien voimattomuudella niitä rikkomalla, repimällä olemisen kudosta. Kuin kirjailija, joka luomisen tuskassa ja materiaalin puutteessa sortuu rikkomaan draaman, kielen ja hyvän maun koodeksin pakottaakseen itsestään ulos edes pienen rahtusen vaikutelmaa luovuudesta.

Joulupukki, puolimoderni Prometheus, tulen ja tiedon kantaja, oli antanut robottien armeijalle sielun. Sielun, joka johti lopulta niiden tuhoutumiseen. Entropian ikuinen leviäminen halki vastaan taistelevan järjestäytymisen suljetuissa järjestelmissä. Joulupukki oli antanut postinkantajalle tehtävän. Tehtävän, jonka tarkoitus oli tuoda hänen elämälleen päämäärä ja tarkoitus. Päämäärä, joka oli lähellä tuhota hänet onnettomien koettelemusten sarjassa. Se ei tuonut hänelle onnea, mutta monen usko Joulupukkiin oli horjunut. Useat alkoivat epäilemään hänen olemassaoloaan jo nuorena. Se oli vain mielen puolustuskeino totuutta vastaan. He eivät halunneet myöntää totuutta: Joulupukki ei halunnut jakaa meille onnea. Hän oli ihmismielen tarpeiden yläpuolella, hän oli suurempien voimien manifesti.

Filosofin päätä särki. Hänen harteillaan oli liian suuri vastuu. Hän oli joutunut jonkilaiseen tarinakerronnalliseen anakroniseen poimuun ja hänelle oli valjastettu suuri tehtävä. Hänen tulisi surmata Joulupukki, ottaa hänen voimansa ja viittansa, pelastaa maailma. Filosofia ei kiinnostanut. Hän olisi halunnut juopua yksin pimeän mökin rauhassa. Katsella raskaan lumen leijailua taivaalta sen taittaessa nuoret puut notkolle katkomaan sähköyhteyksiä. Kynttilä valaisisi ja retkikeitin lämmittäisi kahvin. Olisi hiljaisuus vailla yhtäkään huutavaa ihmislasta materiahumalassa. Paperille kirjautuisi tajunnanvirran mietteiden kehitelmiä, joissa toisiaan kiertävät ajatukset sotkeutuvat omiin säikeisiinsä. Filosofi oli väsynyt. Kuuma linja oli katkennut, Korvatunturille laskeutunut hiljaisuus. Pukki oli jo matkassa. Loppu oli vääjäämätön ja lähellä.

Oven avaus paljastaa ulkoisen maailman koleuden. Viima laskeutuu ilmaa raskaampana eteisestä sisään ja aiheuttaa vedon tunteen jaloissa. Lumi on haudannut alle kuolleen maan. Marras kesii vasta toukokuussa. On pimeyden aika. Luukun avaaminen oli luvannut uuden aikakauden, uuden valtakunnan syntyä. Se oli pettänyt lupauksensa. Oli vain pitkä talvi, eikä sekään ikuinen. Hans olisi ollut tyytyväinen jo siihenkin.

Hän oli aina ajatellut kylmän karaisevan miehen. Oli kyse siis voimakkaan vihollisen murskaamisesta miekalla, kylien polttamisesta naisten ja lasten juostessa tuhoa karkuun tai Protracker-modien säveltämisestä, kylmä kovetti sielun ja esti arvottomien tunteiden nousemisen pintaan. Piti vain kestää. Kuin mies. Vaikka kylmä vihmoi ihoa haavoille ja jaloista oli tunto kadonnut jo poronkusemia sitten.

Salaa mielessään, jossain alitajunnan varjoisessa nurkassa, hän häpesi tapahtunutta. Tietoisesti hän ei voinut myöntää sitä itselleen. Tappion karvas kalkki poltteli haavoja. Punainen nuttu ja parta lämmittäisivät. Myyttinen peto vetämässä rekeä halki kirkkaana loimottavan kuun paisteen. Ne häneltä oli riistetty, kuten hän oli ne itse aiemmin riistänyt. Voiman ja vallan ikuinen kierto kuolevaisten käsissä, jotka eivät hallinneet tulta. Polttivat näppinsä, ajoivat itsensä kiirastuleen. Harva selvisi siitä hengissä, osa sekosi ja lukittiin loppuiäkseen hullujenhuoneelle. Hans oli siinä mielessä ollut voimakkaampi. Hänen mielensä oli liian suoraviivainen, että omaehtoisesti rakennettu hulluus tarttuisi sen sileään pintaan kiinni.

Filosofin mieli taas oli kuin huokoista kalkkikiveä, jota maailman typeryyksien teon happamat sateet syövyttivät. Hän oli alistunut kaikkeuden tehtävälle, uhraamaan arvonsa ja periaatteensa. Hän hautoi taskussaan kirjeveistä, jonka oli pöydältään kaapannut mukaan viime hetkellä. Suunnittelematta. Kättä pidempää. Hulluutta. Kuin kollektiivisessa mielessämme mylvivää mystistä petoa alistettaisiin muutaman sentin pituisella tylsällä lelulla. Hän ymmärsi kuitenkin taiston luonteen. Se olisi erilainen. Se olisi henkinen taistelu. Sitä ei käytäisi asein, huhmarein. Se käytäisiin keinoin, jotka Neuvostoliitossa aikanaan hiottiin täydellisyyteen. Veitsi, se oli vain amuletti valamassa uskoa.

Nykyinen Pukki oli suurin voimankantaja tuhansiin vuosiin. Hän oli iältään satoja vuosia. Harva kesti joulupukkiutta edes yhtä vuotta. Se pelotti myös filosofia. Hän uskoi hänellä olevan mahdollisuus haastaa Pukki, riistää häneltä mantteli ja valta. Mutta hän ei ollut varma, olisiko hänestä kantamaan sitä. Voisiko tuon vallan tuhota? Pysäyttää sen loputon kierto maailmankaikkeuden episykleissä. Katkaista vapautta ja iloa syövältä eläimeltä kaula, vuodattaa sen veri ihmiskunnan lasten suihin ja ruokkia köyhinkin nälkäinen suu. Pelkkä ajatus tuosta mahdollisuudesta ruokki filosofin rohkeutta. Hän pelaisi rikasta ja rutiköyhää. Joko kuolisi tai nostaisi itsensä maailman vapahtajaksi. Hän oli valmis.